Tunnustus

Mä, taikka pikemminkin mun pienoinen blogini sai jo jokin aika sitten tunnustuksen Sitruunaa ja vaniljaa -blogin ihanalta JOnnalta.

Kiitos <3

Erityisesti tämä tunnustus lämmitti mun mieltäni siksi, että mä yhä ajoittain mietin, että on jollain tapaa pölkkyä, tarkemmin sanottuna kai noloa, kirjoittaa runoja. Näitä runoja julkaistessani mä myös kerta kerran jälkeen pistän itseni likoon, niissä on niin paljon sydäntä mukana. Niin paljon tunteita. Eikä aina edes niin onnellisia. Runojen kirjoittaminen on mulle tapa purkaa sisintäni, purkaa etenkin niitä todella kipeitä, syvälle sattuvia asioita, joita ei syystä tai toisesta voi muulla tapaa sanoiksi pukea. Näistä syistä johtuen musta on äärimmäisen ihana kuulla, että joku todella antaa näille runoille arvoa ja jaksaa niitä lukea. Toisinaan nämä runot sanoo vähemmän, toisinaan enemmän. Tämän blogin aloittamista mä sulattelin kauan, todella kauan. Mun niin teki mieli, ja sitten kuitenkin jännitti. Ehkä jopa pelotti. Mutta en mä kadu.

Mä luen monta blogia, jotka ansaitsisi tämän tunnustuksen, viidellehän tämä kuuluisi jakaa. Mä jaan tämän kuitenkin vain yhdelle. Sain kyseiseltä bloggaajalta samaisen tunnustuksen toiseen, suljettuun blogiini, ja saattaa tuntua vähän höynältä jakaa tämä takaisin, mutta teen sen kuitenkin... Leena, sä oot sissi <3

Mä päätin tätä blogia pystyyn pykätessäni, että tänne ei mitään liirum laarumia tule. Pelkkiä runoja vaan. Mutta tämä kerta olkoon poikkeus. Mä siis olen Titta, ihan justiinsa 32-vuotta täyttävä kolmen pienen lapsen (2v., 5v. ja 8v.) äiti. Viime syksynä meidän elämä todellakin heitti häränpyllyä, kun eteen tuli ero lasten isästä, muutto toiselle paikkakunnalle ja paluu työelämään liki kahdeksan vuoden kotiäitiyden jälkeen.  Hiljalleen elämä on asettunut uomiinsa.. lapset voivat hyvin ja ovat pikkuhiljaa sopeutuneet muuttuneeseen elämään. Ikävä tietysti on kova, aina jollain on jotakuta ikävä. Surullistahan tämä kaikki on, ihan hirvittävän surullista, mutta joskus elämä ei esitä vaihtoehtoja. Joskus on kahdesta pahasta valittava se paha, jossa ei kaikki hyvä ja kaunis katoa. Mä itse olen päässyt kivasti mukaan työkuvioihin. Hektistä tää arki on, mutta siitä selvitään. Kuten kuvitella voi, pää on välillä melko pyörällä, mutta en mä ole sitä vielä sentään mihinkään unohtanut. Sitä mun päätäni siis.

Viimeinen vuosi on ollut äärimmäisen tunnepitoinen. Näiden seinien sisälle on mahtunut tonneittain ilon ja surun kyyneleitä, epätoivoa, onnistumisen kokemuksia, pelkoa, helpotusta, uuden opettelua, itsensä löytämistä. Kaikkea mahdollista. Ja mahdotontakin. Nyt mä jo tiedän tästä selviäväni ja useimmiten täällä raikuu nauru, mun ja lasten. Mutta vieläkin ottaa välillä koville. Jaksaminen tämän kaiken keskellä on hetkittäin haastavaa, mutta kuitenkin se ilo, riemu ja elämän kaikenlainen kauneus jostakin aina löytyy. Ympärillä on aina jotain, tai joku, josta saa voimaa. Yhä joskus mä tunnen surua siitä mitä tämä kaikki on tuonut tullessaan. Ja mitä se on vienyt mennessään. Etenkin lasten suru tuntuu pahalle ja ylipäätään se, että lapset ovat joutuneet kokemaan kaiken tämän. Kuitenkin tämä kaikki on ollut jonkin uuden, ihanankin, alku. Mun suurin toiveeni on, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta mä saisin lähetettyä lapset turvallisesti, hyvin eväin maailmalle sitten kun sen aika koittaa.