Taistelu

En minä tällaista toivonut
En tätä tilannut
Odotin jotain ihan muuta

Haaveistani tuli totta
Ja sitten ne murtui
pieniksi palasiksi
Ihan hiljaa
Ihan huomaamatta

Rakensin uudet haaveet
uudet toiveet
uudet suunnitelmat
Uuden minän

Pala palalta minua yritetään tehdä pienemmäksi
Kutistaa mitättömäksi
Tehdä turhaksi

Minä tiedän omatuntoni
Minä tiedän sydämeni
Minä tunnen itseni
Tunnen oman arvoni

En aio antaa periksi
En aio luovuttaa
En anna itseäni nujertaa

Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?
 

Mietitkö?

Kun sinä annat kaikkesi tulla
Johtopäätöksiä tehneenä
Suurena ja mahtavana
Auliisti jaat kanssani ajatuksesi minusta
Mietitkö sinä hetkeäkään
miksi olen sellainen kuin olen
Mietitkö miksi teen tai olen tekemättä
miksi menen tai olen menemättä
miksi sanon mitä sanon
Mietitkö olenko edes sanonut kaikkea
Mietitkö mitä todellisuudessa edes minusta tiedät

En minä ole täydellinen
Mutta yritän parhaani
Ehkä minullakin on syyni
olla menemättä
olla tekemättä
olla sanomatta

Tule sinä kanssani kulkemaan näitä polkuja
Kyllä minä mieluusti sinulle hetkeksi
kenkiäni lainaan
Ehkä sinä sitten todella näkisit minut
Ehkä sinulla sitten ei enää olisi tarvetta
sanoillasi minua sivaltaa

Toive

Minä odotan sitä hetkeä
kun kaikkialla on hiljaista
ja on vain sinä ja minä

Minä odotan sitä hetkeä
kun hiljaa supisemme
kauniita sanoja
hengitykset toistemme kasvoilla

Minä odotan sitä hetkeä
kun silmäni tottuvat pimeään
ja yön hämärä
paljastaa minulle kasvosi

Minä odotan sitä hetkeä
kun saan pehmeästi sormenpäilläni
piirtää poskipääsi
silmäsi
suusi
leukasi kaaren

Sinun kanssasi minä tahdon
elää, opetella ja oppia
Sinun kanssasi kaiken kokea
Sinun kanssasi minä tahdon
käsi kädessä kulkea
Sinun rinnallasi minä tahdon
vanheta

Sinun kanssasi minä tahdon
jatkaa matkaa
vielä huomisenkin tuolla puolen

Mun isopieni mies

Mun Surffitukka
Mun Skeittaripoika
Mun Suupaltti
Mun Viilipytty
Mun Ninja
Mun Kyselijä

Sinä, joka eilen kuulit, ettei sulla ole hiihtolomaa
ja meinasit saada slaagin luullessasi
ettet enää IKINÄ saa hiihtää

Sinä, joka pärisytät ärrrrrrääää niin
että seinät raikaa

Sinä, joka päiväkodissa olit laulanut Jesse Kaikurantaa
ja surkuttelit kotona kun muita oli naurattanut

Sinä, josta isona kuulemma
tulee rrrrrrrokkari
Ja trrrrrukkikuski

Sinä, joka pahvinpala jalkojesi alla
jaksat päivästä toiseen treenata
täydellistä Frontside Ollieta

Sinä, joka keskittyessäsi et kuule
etkä näe mitään

Sinä, joka pienempänä vuodatit krokotiilinkyyneleitä
kun Dumbon äiti joutui häkkiin
Niin. Ja pakotit mut kerta kerran jälkeen
lukemaan sadun uudelleen.
Aina vaan uudelleen
kunnes sua ei enää itkettänyt

Sinä, joka höpinöilläsi olet
sulattanut kaikkien sydämet

Sinä, joka olet luvannut rakentaa mulle
niin ison talon, että se ulottuu
taivaaseen saakka

Sinä, joka vieläkin kapuat päivittäin mun syliin
ja sanot, että rakastat

Sinä, tiedä sinä se tänään...
Tiedä se aina
Sä olet mulle kaikkia maailman aarteita kalliimpi
Mun kaunis poikani
Mun oma kultani

Sinä, joka tänään täytät viis vee

Tunnustus

Mä, taikka pikemminkin mun pienoinen blogini sai jo jokin aika sitten tunnustuksen Sitruunaa ja vaniljaa -blogin ihanalta JOnnalta.

Kiitos <3

Erityisesti tämä tunnustus lämmitti mun mieltäni siksi, että mä yhä ajoittain mietin, että on jollain tapaa pölkkyä, tarkemmin sanottuna kai noloa, kirjoittaa runoja. Näitä runoja julkaistessani mä myös kerta kerran jälkeen pistän itseni likoon, niissä on niin paljon sydäntä mukana. Niin paljon tunteita. Eikä aina edes niin onnellisia. Runojen kirjoittaminen on mulle tapa purkaa sisintäni, purkaa etenkin niitä todella kipeitä, syvälle sattuvia asioita, joita ei syystä tai toisesta voi muulla tapaa sanoiksi pukea. Näistä syistä johtuen musta on äärimmäisen ihana kuulla, että joku todella antaa näille runoille arvoa ja jaksaa niitä lukea. Toisinaan nämä runot sanoo vähemmän, toisinaan enemmän. Tämän blogin aloittamista mä sulattelin kauan, todella kauan. Mun niin teki mieli, ja sitten kuitenkin jännitti. Ehkä jopa pelotti. Mutta en mä kadu.

Mä luen monta blogia, jotka ansaitsisi tämän tunnustuksen, viidellehän tämä kuuluisi jakaa. Mä jaan tämän kuitenkin vain yhdelle. Sain kyseiseltä bloggaajalta samaisen tunnustuksen toiseen, suljettuun blogiini, ja saattaa tuntua vähän höynältä jakaa tämä takaisin, mutta teen sen kuitenkin... Leena, sä oot sissi <3

Mä päätin tätä blogia pystyyn pykätessäni, että tänne ei mitään liirum laarumia tule. Pelkkiä runoja vaan. Mutta tämä kerta olkoon poikkeus. Mä siis olen Titta, ihan justiinsa 32-vuotta täyttävä kolmen pienen lapsen (2v., 5v. ja 8v.) äiti. Viime syksynä meidän elämä todellakin heitti häränpyllyä, kun eteen tuli ero lasten isästä, muutto toiselle paikkakunnalle ja paluu työelämään liki kahdeksan vuoden kotiäitiyden jälkeen.  Hiljalleen elämä on asettunut uomiinsa.. lapset voivat hyvin ja ovat pikkuhiljaa sopeutuneet muuttuneeseen elämään. Ikävä tietysti on kova, aina jollain on jotakuta ikävä. Surullistahan tämä kaikki on, ihan hirvittävän surullista, mutta joskus elämä ei esitä vaihtoehtoja. Joskus on kahdesta pahasta valittava se paha, jossa ei kaikki hyvä ja kaunis katoa. Mä itse olen päässyt kivasti mukaan työkuvioihin. Hektistä tää arki on, mutta siitä selvitään. Kuten kuvitella voi, pää on välillä melko pyörällä, mutta en mä ole sitä vielä sentään mihinkään unohtanut. Sitä mun päätäni siis.

Viimeinen vuosi on ollut äärimmäisen tunnepitoinen. Näiden seinien sisälle on mahtunut tonneittain ilon ja surun kyyneleitä, epätoivoa, onnistumisen kokemuksia, pelkoa, helpotusta, uuden opettelua, itsensä löytämistä. Kaikkea mahdollista. Ja mahdotontakin. Nyt mä jo tiedän tästä selviäväni ja useimmiten täällä raikuu nauru, mun ja lasten. Mutta vieläkin ottaa välillä koville. Jaksaminen tämän kaiken keskellä on hetkittäin haastavaa, mutta kuitenkin se ilo, riemu ja elämän kaikenlainen kauneus jostakin aina löytyy. Ympärillä on aina jotain, tai joku, josta saa voimaa. Yhä joskus mä tunnen surua siitä mitä tämä kaikki on tuonut tullessaan. Ja mitä se on vienyt mennessään. Etenkin lasten suru tuntuu pahalle ja ylipäätään se, että lapset ovat joutuneet kokemaan kaiken tämän. Kuitenkin tämä kaikki on ollut jonkin uuden, ihanankin, alku. Mun suurin toiveeni on, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta mä saisin lähetettyä lapset turvallisesti, hyvin eväin maailmalle sitten kun sen aika koittaa.

Järki ja tunteet

Niin usein päivä alkaa hymyillen
Sydän täynnä pakahduttavaa
onnentunnetta
Sielu hyräillen sulovirttä
ympäröivälle ihanuudelle
Mieli kiitollisena kaikesta kauniista

Joskus elämä tuntuu koostuvan
sarjasta päiviä
jotka päättyvät suru silmissä

Sanoilla ja teoilla on ihmeellinen voima
Hyvässä ja pahassa
Eniten sinua voivat satuttaa
ne, joista eniten välität
Ne, jotka sinua suurimmin koskettavat

Turhauttavinta on taistella
tuulimyllyjä vastaan
Olla voimaton
Olla puun ja kuoren välissä
Joskus on otettava riski
ja jatkettava taistelua
Kuunneltava sydäntä
Mutta mikä on hinta jonka siitä maksat?

Putoavat lehdet

Kun syksy pudottaa lehtiä puista
minä palaan muistoissani
viime syksyyn

Palaan aikaan
jolloin toivoin enemmän kuin milloinkaan
pelkäsin enemmän kuin milloinkaan
valvoin öitä enemmän kuin milloinkaan
takerruin pienimpäänkin onnenhetkeen kovemmin,
kovemmin kuin milloinkaan

Muistoissani palaan aikaan
jolloin oli lopulta pakko luovuttaa
Oli pakko antaa periksi

Minä palaan aikaan,
jolloin eteen tuli se hetki
joka satutti sydäntäni
enemmän kuin mikään milloinkaan